Kolme kuukautta erityissuunnittelijana oppimisen tuen parissa on kulunut nopeasti – ja hitaasti. Nopeasti, koska tekemistä riittää. Hitaasti, koska asioiden juurtuminen vie aikaa, ja uudistuksen äärellä ei ole pikakaistaa.
Työssäni keskeistä on oppimisen tuen valtakunnallinen uudistus, joka perustuu perusopetuslain muutoksiin. Yksi uudistuksen lähtökohdista on vahvistaa oppilaan oikeutta oikea-aikaiseen tukeen omassa ryhmässä – siellä, missä oppilas jo on. Tavoite: tuki on osa arkea, ei poikkeus.
Lain taustalla on havainto: opettajat eivät ole voineet tehdä työtään parhaalla mahdollisella tavalla, sillä haasteet koulussa ovat kasvaneet ja tukirakenteet eivät ole pysyneet mukana. Nyt selkeytetään, vahvistetaan ja yhdenmukaistetaan oppimisen tuen järjestelmiä – ei siksi, että kaikki olisi ollut väärin, vaan siksi, että arki on muuttunut.
Työnohjaajana huomaan, miten tärkeää on saada pysähtyä epävarmuuden äärelle. Uudistukset eivät ole vain rakenteellisia muutoksia – ne ovat myös tunnetyötä, identiteetin tarkistamista ja uudenlaisen ajattelun opettelua. Siksi tarvitaan tilaa keskustelulle, jossa ei etsitä oikeaa vastausta, vaan yhteistä suuntaa.
Uudistus herättää tunteita. On epävarmuutta, huolta ja epäluuloa. On myös toivoa, innostusta ja halua tehdä paremmin. Ja kyllä – välillä myös eriäviä näkemyksiä siitä, mitä ”parempi” tarkoittaa. Mutta juuri tässä työyhteisöjen merkitys korostuu. Kukaan ei uudista yksin. Tarvitaan johtamista, kuuntelua, kysymyksiä ja tilaa olla keskeneräinen.
Uusi työ on mielenkiintoista – ja opittavaa on ollut ja on, ennen kaikkea minulla. Oppiminen vie aikaa, energiaa ja joskus hermojakin. Mutta se antaa paljon. Jokainen kohtaaminen, työpaja, yhteinen oivallus avaa silmiä. Monipuolinen kokemus ja moninaiset ihmissuhteet auttavat ymmärtämään, miten eri tavoin hahmotamme tilanteita. Mutta suunta – se on yhteinen. Ja se suunta on kohti koulua, jossa oppimisen tuki on osa arkea, ei erillinen saareke.
Meillä on erilaiset valmiudet uudistaa ja uudistua. Joku lähtee innolla, toinen varovasti, kolmas vasta kun on pakko. Se on inhimillistä. Mutta uudistus ei tapahdu odottamalla – se vaatii meiltä jokaiselta aktiivisuutta, uteliaisuutta ja rohkeutta kohdata myös ne hetket, kun ei ole varmuutta. Ja kyllä, välillä se vaatii myös sen, että nostamme käden ylös ja sanomme: “Tämä ei toimi – tehdään toisin.”
Minä kannatan yhteistyötä. On helpompi kohdata monimutkaiset haasteet yhdessä. Yhteistyö ei tarkoita yksimielisyyttä, vaan halua kuulla, kohdata ja rakentaa yhdessä. Se vaatii johtamista, joka tuo esiin ihmisten vahvuudet ja antaa tilaa erilaisille näkökulmille. Siis onneksi meillä on toisemme. Ja huumori. Ja yhteinen päämäärä.
Eteenpäin mennään. Välillä kompassi vähän värähtelee, mutta suunta pysyy. Ja matka tehdään yhdessä – hyväntuulisesti, ripauksella huumoria ja sydän mukana.
